Eskilstunalaisessa voimistelusalissa istumme 23-vuotiaan Jonna Adlertegin kanssa. Seinillä on kehystettyjä lehtileikkeitä, jotka antavat meille vierailijoille kuvan täällä harjoittelevien voimistelijoiden menestyksestä. Yksi nimi otsikoi monia leikkeitä, ja se on Jonnan nimi. Vaikka hän on vasta kaksikymmentäkolmevuotias, hänestä on jo tullut historiallinen hahmo ruotsalaisessa voimistelussa. EM- ja olympia-ansioiden lisäksi Jonna nosti Ruotsin takaisin MM-kartalle, kun kyse on ruotsalaisesta MM-finalistista vuoden 1958 jälkeen. Mutta Jonnan kaltainen menestys ei tule ilmaiseksi. Tässä artikkelissa jaamme Jonnan kanssa ajatuksia ja kokemuksia siitä, mikä ero on sillä, että haluaa tulla parhaaksi ja että harjoittelee tullakseen parhaaksi.
Jonnan äiti tutustutti hänet voimisteluun hänen ollessaan kolmevuotias. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, ja Jonnassa heräsi intohimo, joka tähän päivään asti motivoi häntä jatkamaan sen tekemistä, mitä hän rakastaa.
— Aloitin voimistelun kolmevuotiaana. Äitini oli harrastanut voimistelua pienenä ja piti siitä kovasti, joten hän halusi antaa minulle mahdollisuuden kokeilla nähdäkseen, pitäisinkö minäkin siitä. Niinpä hän perusti lasten voimisteluryhmän, jossa aloin harjoitella. Ja sitten se oli rakkautta ensisilmäyksellä, voisi sanoa, Jonna kertoo hymyillen.
— Koskaan ei ole ollut kysymys siitä, “harrastaako Jonna voimistelua vai ei?”, vaan se on aina ollut itsestäänselvyys. Se on ollut jotain, mitä olen todella rakastanut, ja minulla on aina ollut tämä intohimo voimisteluun, se on todella tullut sisältä.
Määrätietoinen alusta alkaen
Jonnan intohimo antoi hänelle suuria unelmia. Mahdollisuus kilpailla olympialaisissa houkutti häntä jo kahdeksanvuotiaana. Mutta tämän unelman piti odottaa muutaman vuoden, kun Jonna päätti, että halu olla paras ei riittänyt.
— Muistan, kun olin pieni, ehkä kahdeksanvuotias, ja lehdestä tultiin tekemään juttua voimisteluryhmästäni. Joku kysyi: “Mitkä ovat tavoitteenne voimistelussa?” Jotkut sanoivat haluavansa maajoukkueeseen, jotkut halusivat oppia tietyn liikkeen, jotkut halusivat kilpailla SM-kisoissa, ja minä sanoin: “Minä menen olympialaisiin”. Ja tiedän, että moni nauroi sille silloin. Luulen, että minulla oli jo hyvin varhain se, että halusin todella tulla parhaaksi, mutta vasta noin kaksitoistavuotiaana, kun pääsin ensimmäistä kertaa maajoukkueeseen, aloin todella harjoitella tullakseni parhaaksi. Onhan se eri asia haluta tulla parhaaksi ja harjoitella tullakseen parhaaksi.
Ero sen välillä, että haluaa olla paras ja että todella on paras, vei Jonnalta pitkään 30 tuntia harjoittelua viikossa. Vaikka normaalista lapsuudesta ei ehkä tullut niin normaalia, Jonna voi katsoa taaksepäin tuohon aikaan ja tuntea kiitollisuutta siitä, mitä hän sai niin kutsutun normaalin teini-iän sijaan.
— Kaikkien mitalien ja mestaruuksien takana on hyvin paljon harjoittelua. Olen harjoitellut noin 30 tuntia viikossa melko pitkään, enkä ehkä sanoisi eläneeni tätä “normaalia elämää”, vaan se on vaatinut paljon uhrauksia. Etenkin kouluaikana oli rankkaa yhdistää koulu ja harjoittelu. Mutta olen aina tiennyt, mitä olen halunnut, enkä ole nähnyt sitä uhrauksina, vaan se on todella tullut minusta itsestäni, ja minulla on ollut niin hauskaa ja olen saanut kokea niin paljon sellaista, mitä muut eivät ole kokeneet. Mutta en ehkä sanoisi, että minulla on ollut se “normaali teini-ikä”, Jonna kertoo nauraen.
Tietää miksi
Mitä tulee suhteeseen harjoitteluun, Jonna ei ole kovin erilainen kuin kuka tahansa, jolla ei ole useita mitaleja taustallaan. Jonna kertoo, että hänelläkin on monien muiden tavoin päiviä, jolloin tuntuu raskaalta lähteä harjoituksiin tai jolloin motivaatio ei ole huipussaan, kun harjoitus ei suju yhtä hyvin kuin hän toivoi.
— Minulla on yhä todella tämä hehku, into ja se, että rakastan voimistelua. Ja olen hyvin kiitollinen siitä, että voin harrastaa voimistelua ja tehdä tätä joka päivä. Mutta tietysti minullakin on päiviä, jolloin tänne tuleminen tuntuu raskaammalta, kun on väsynyt tai tuntuu, ettei suju, jolloin se ei ole yhtä hauskaa. Mutta tiedän aina, miksi teen sitä, ja tiedän, että se on lopulta sen arvoista.
Juuri sen tietäminen, miksi jotain tekee, on vinkki, jota Jonna usein jakaa. Hänellä olisi oikeastaan tuhat asiaa, joita hän voisi sanoa siitä, millainen ajattelutapa pitää olla tullakseen parhaaksi jossain, mutta ainoa vinkki, jolla on oikeasti merkitystä, on tietää, miksi jotain tekee ja mihin se pitkällä aikavälillä johtaa.
— Niin paljon on, mitä voi sanoa. Kyse on esimerkiksi priorisoinnista ja kurinalaisuudesta, mutta myös siitä, että tietää, miksi tekee kaiken sen, mitä tekee. Puhun usein siitä, että tiedän, miksi teen jokaisen asian harjoituksissa, olipa kyse punnerruksista tai juoksusta, tiedän että tämä johtaa tähän ja tämän teen tullakseni paremmaksi tässä. Muuten minun on vaikea löytää motivaatiota, jos en näe, miksi teen tätä. Mihin se johtaa? Niin että uskon sen voivan olla hyvä vinkki.
Historiallinen MM-finaali
Sen tietäminen tarkalleen, mihin jokainen liike pitkällä aikavälillä johtaa, on kiistatta vienyt Jonnaa pitkälle hänen voimistelu-urallaan. Kuten alussa mainitsimme, Jonna on ensimmäinen ruotsalainen naisvoimistelija, joka on päässyt MM-finaaliin vuoden 1958 jälkeen. Se on historiallinen tapahtuma, joka merkitsee Jonnalle paljon, mutta silti hän ei pohdi sitä liikaa.
— Kun olin siellä ja ensin tajusin pääseväni tähän finaaliin, kun näin viimeisten pisteiden tippuvan ja näin olevani seitsemäs ja pääseväni finaaliin, silloin kyyneleet tulivat. Se oli hyvin suurta, mutta sitten vain virittäydytään uuteen kilpailuun, joten oli vain mentävä kuplaan ja keskityttävä. Ja aina käy niin, että kun itse tekee sen, tuntuu ettei se ole yhtä suurta kuin jos joku muu olisi tehnyt sen. Mutta näin jälkikäteen se tuntuu uskomattoman suurelta ja joltain, jonka eteen olen tehnyt hyvin paljon töitä ja jonka olen uskonut olevan mahdollista.
Vaikka hänestä on tullut historiallinen urheilija vain 23-vuotiaana, Jonnasta on mukavaa, että hänen ystävänsä näkevät hänet edelleen Jonnana eikä urheilijana. Hän ei epäile, etteivätkö he olisi iloisia hänen puolestaan, mutta hän uskoo, että vieraat ja katsojat kilpailuissa pitävät häntä hienompana kuin hänen ystävänsä pitävät.
— Lähimmät ystäväni eivät oikeastaan välitä sellaisista asioista kovin paljon, vaan he näkevät minut ystävänään eivätkä urheilijana, ja se on hyvin mukavaa. Sen sijaan he ovat kyllä hyvin iloisia puolestani, koska he tietävät, että se merkitsee minulle hyvin paljon. Mutta en usko, että he pitävät sitä niin hienona sillä tavalla. Sen sijaan ehkä enemmän ihmiset ympärillä, jotka eivät ole minulle niin läheisiä, pitävät sitä hienona, Jonna selittää hieman huvittuneen näköisenä.
Polvivamma maksoi melkein kaiken
Jonna on ehkä historiallinen nyt, mutta vain muutama vuosi sitten oli epäilystä, voisiko hän jatkaa telinevoimistelua, jota hän niin paljon rakastaa. Polvivamma vei häneltä mahdollisuuden kilpailla Rion olympialaisissa, jotka olivat olleet hänen pitkän aikavälin tavoitteensa hyvin pitkään. Ainoa lohtu Jonnan loukkaantumisessa oli, että hän löysi intohimonsa uudelleen, ja se auttoi häntä löytämään tien takaisin.
— Kilpailin Lontoon olympialaisissa 2012. Ja jo niitä olympialaisia ennen pitkän aikavälin tavoitteeni oli Rion olympialaiset. Mutta vuosi ennen Rion olympiakarsintoja revin polveni ristisiteen, joka on hyvin vakava vamma. Siitä toipuminen kestää hyvin kauan. Minulla siihen kului noin vuosi. Ja luulen, että ensimmäinen kilpailu sen leikkauksen jälkeen oli vain muutama viikko ennen olympiakarsintoja. Silloin olin palannut, mutta loukkasin polveni uudelleen ja jäin pois Rion olympialaisista, jotka olivat olleet pitkän aikavälin tavoitteeni viisi vuotta, joten se oli hyvin rankkaa.
— Se oli myös rankkaa, koska olin loukannut polveni uudelleen, se oli toinen kerta, ja ajattelin “pystynkö jatkamaan voimistelua?”. Moni kysyi minulta, enkö menettänyt motivaatiotani tänä aikana, mutta tunsin todella päinvastoin. Tajusin tänä aikana, jolloin en voinut harjoitella, että todella rakastan voimistelua ja kuinka paljon todella haluan jatkaa. Niin että uskon, että minulla on yhä tämä intohimo. Se oli yhä minussa, että todella halusin, ja silloin tein kaikkeni palatakseni.
Tavoitteena on yhä olympialaiset
Vaikka Jonnan aiempi polvivamma on jättänyt jälkensä hänen uraansa, hän on nyt palannut ja valitsee suunnata katseensa positiivisesti eteenpäin. Tavoitteena juuri nyt ovat Tokion olympialaiset 2020. Hänen asenteenaan on, että on mukavaa tietää, että edessä on lisää yrityksiä ja lisää kilpailuja. Tavoitteena on aina suoriutua hyvin, mutta Jonna tietää omasta kokemuksestaan, että joskus tapahtuu asioita, joihin ei voi vaikuttaa, ja silloin on vaikea yltää 100 prosenttiin.
— Pitkän aikavälin tavoitteeni juuri nyt ovat Tokion olympialaiset 2020. Niihin on siis vain puolitoista vuotta. Mutta hieman lyhyemmällä aikavälillä minulla on maailmancup muutaman viikon päästä Australiassa, sitten kaksi maailmancupia lisää ja EM-kisat keväällä. Ja syksyllä ovat taas MM-kisat.
— On niin mukavaa, sillä niin pitkän jakson ajan en voinut kilpailla, kun olin loukkaantunut. Niinpä nyt on mielestäni hyvin mukavaa voida sanoa, että “nyt menen näihin kilpailuihin ja sitten eteenpäin seuraavaan kilpailuun.” Se on mukavaa myös siksi, että joskus ei aina onnistu 100-prosenttisesti kilpailussa, ja silloin on mukavaa tietää, että edessä on useita yrityksiä ja useita kilpailuja, Jonna selittää iloisesti.
Hyvin menestyksekkäästä urastaan huolimatta Jonna tuntee, että hänellä on vielä paljon annettavaa. Tähän asti hän ei ole vielä tuntenut, että olisi aika laittaa noajatusten suojukset hyllylle ja jäädä lepäämään. Hänen on vaikea nähdä, että halu tulla parhaaksi vain loppuisi jonain päivänä, ja onhan aina vielä yksi kilpailu voitettavana.
— En ole tähän asti koskaan tuntenut, että “nyt olen tyytyväinen, nyt laitamme suojukset hyllylle”. Mutta uskon, että se on myös voimistelun juttu, että vaikka olisi paras, useimmat tuntevat varmaan osaavansa vähän paremmin. Minulla ei ole maailman vaikeinta nojapuusarjaa, mutta on minulla kuitenkin hyvin vaikea, ja silti minulla on liikkeitä, joista tunnen, että näillä olisin halunnut kuitenkin pystyä kilpailemaan ja “tämän osaisin tehdä vielä paremmin.” Aina tuntee, että annettavaa on vielä vähän.
Haluatko nähdä Jonnaan liittyvän videoreportaasin? Löydät sen täältä!